Kiire on monelle meistä itse aiheutettua. Se on keino paeta jotakin syvempää, jotakin, jota emme ole valmiita kohtaamaan. Mutta elämä pysäyttää meidät, kun vähiten odotamme – kriisin, menetyksen tai sairastumisen kautta. Kuinka kauan voimme jatkaa juoksemista, ennen kuin on pakko kuunnella?
Istun Esplanadin kahvilassa ja tarkkailen kiireisiä ihmisiä. Ruuhka-aika on alkamassa, ja kadut ikkunan ulkopuolella täyttyvät ihmisistä, jotka liikkuvat määrätietoisesti, katseet nauliintuneina kelloihin ja puhelimiin. Heidän askeleissaan on kiireen tuntu, kuin he juoksisivat karkuun jotakin, johon ei haluta pysähtyä. Tämä kiire, joka on tullut osaksi elämäämme, on monille itse aiheutettua. Se on kuin näkymätön kumppani, joka kulkee mukanamme, vaanien meitä itsemme selän takana.
Kiire on keino paeta. Se täyttää päivämme askareilla ja kiireisillä ajatuksilla, antaen meille tekosyyn olla kohtaamatta sitä, mikä meitä todella painaa. Mutta lopulta pysähtyminen on väistämätöntä. Vaikka kuinka yrittäisimme paeta, tulee hetkiä, jolloin elämä katkaisee pakoreittimme – kriisi, läheisen menetys tai oma sairastuminen pysäyttää meidät. Ja juuri silloin, kun kuvittelemme, ettei pysähtyminen ole mahdollista, elämä näyttää, että emme voi jatkaa matkaa ilman, että katsomme taaksepäin ja kohtaamme sen, mikä siellä odottaa.
Kahvilan ikkunan kautta katsottuna kiire näyttäytyy toisella tavalla, kaukaisena. Näen ihmiset, jotka vilkuilevat kelloaan, toisilleen puhumattomat pariskunnat, jotka istuvat vierekkäin mutta kaukana toisistaan. Jokaisessa katseessa ja askeleessa on merkki siitä, kuinka me kaikki olemme jollakin tavalla matkalla jonnekin – mutta olemmeko menossa oikeaan suuntaan?
Muistan päivän, jolloin olin liian kiireinen pysähtymään. Keho huusi lepoa, mutta mieli vaati lisää tekemistä. Vasta kriisin myötä elämä pysäytti minut. Silloin ymmärsin, että kiire ei ollutkaan ollut pelkästään eteenpäin vievä voima, vaan myös pakokeino. Se, mitä olin yrittänyt paeta, ei ollut edessäni – se oli ollut selkäni takana koko ajan, odottamassa hetkeä, jolloin en voisi enää juosta karkuun.
Pysähtyminen ei ole vain ajatushallintaa – se on viesti. Jokin meissä tai elämässämme yrittää kertoa, että olemme kulkemassa väärään suuntaan. Ja vaikka kuinka yrittäisimme paeta kiireen suojassa, elämä pysäyttää meidät aina uudelleen, kunnes suostumme kuuntelemaan. Kriisit ovat tapoja, joilla elämä ravistaa meidät hereille ja näyttää meille, että kiire ei ole ratkaisu, vaan syvemmän ymmärryksen este.
Niin kauan kuin yritämme juosta, pysähdys tulee uudestaan, kunnes opimme kuulemaan sen viestin, jonka elämä yrittää meille välittää. Vaikka emme haluaisi pysähtyä, se on ainoa tapa todella edetä.
Teksti ja kuva: Mikko Tarkiainen
