Kuristuksia ja pulpahduksia

Väsymys, ilo, rakkaus, kummastus, kateus, ylpeys.

Ihmetys. Toivo, viha, häpeä.

(Päivitys 8.4.2019: Luin Satu Vasantolan kirjoittaman Miki Liukkosen haastattelun HS:sta eilen päivällä. Aloin kirjoittaa allaolevaa. Haastattelu on maksumuurin takana.)

***

Viisivuotiaana makaan pimeässä huoneessa kerrossängyn yläsängyssä ja katson huoneen seinillä autojen valoista kajastavia ja huoneen ympäri vaeltavia valokaistaleita. Kosketan jalkojeni nostamaa peittovuorta ja seuraan katseellani käteni liikettä vuoren rinteellä. Ihmettelen olemassaoloani, kättäni, jalkaani, valokaistaleita. Ihmettelen, ja arvelen, että joskus ehkä vielä ymmärrän missä jokin muu loppuu ja minä alan.

Yksitoistavuotiaana saan isältä syntymäpäivälahjaksi kirjapaketin. Toivon lahjan olevan jokin Jack Londonin tai Luisa M. Alcottin kirjoista. Paketista paljastuu Aapeli Saarisalon yleistajuinen teos arkeologisista kaivauksista Pyhällä maalla. Pettymys valtaa mieleni.

Kaksitoistavuotiaana Anttilan tavaratalossa: minun pitäisi ostaa siteitä, mutta häpeän niin paljon, että ostaminen tuntuu täysin mahdottomalta. On karistettava luokkakaverit näkösältä, vahtia ettei missään lähettyvillä ole ketään miespuolisia muita asiakkaita, ja vielä osata valita sopivan neutraalin näköinen kassarouva. Häpeä, musta möykky sisälläni.

Ollessani nelitoistavuotias meillä on käymässä isän kollegoja. Heille esitellään perheemme uutta omakotitaloa. Miesryhmä on alakerran aulassa, minä tulen kuuntelemaan kuinka isä kertoo heille talon rakennusvaiheista, olen ryhmän reunamilla. Lähimpänä seisova kravattikaulainen hymyilee minulle, laittaa kätensä vyötärölleni ja vetää lähemmäksi:”Kyllä sinunkin kelpaa kun on oma tilava huone!” En käsitä mitä hän tekee ja miksi se tuntuu ällöttävältä. Tunnen hämmennystä joka ei helpota. Tiedän että tätä ei pidä kertoa kenellekään.

20-vuotiaana opiskelen Viittakiven opistossa. Siellä on vapaampaa kuin lukiossa, mielenkiintoisia kursseja ja hyviä tyyppejä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kuitenkaan en voi viihtyä. Miksi minun aina pitää olla ulkokehällä? Onko ulkopuolisuus aina oleva osani?

26-vuotiaana, mennessäni pitkän tauon jälkeen ostoksille Heinolan Liikkeeseen, marraskuussa, ostan ruokatavaroiden lisäksi vaippapaketin, ja haluaisin huutaa kaikille:”Katsokaa, minä ostan vaippapaketin! MInulla on lapsi! Olen äiti! Minä tein sen! Synnytin! En tarvinnut edes mitään kivunlievitystä, minä kykenin omin voimin sen kaiken!” En huuda, kuljen vain mahdollisimman monta kierrosta marketissa, jotta mahdollisimman moni näkee minun ostaneen vaippapaketin. Ylpeys ja ilo yhdistyvät voimakkaaksi valoksi sisälläni.

40-vuotiaana esiinnymme lauluystäväni kanssa kunnan itsenäisyysjuhlassa. Toivo Kuulan Aamulaulu ja Erkki Melartinin Mirjamin laulu I ja II ovat ohjelmassa. Esitykset menevät hyvin, olemme harjoitelleet paljon. Kirkkoherra pitää puheen (kehuttuaan ensin esitystämme isoin sanoin), jossa toteaa Suomen ongelmien johtuvan siitä, että homous, avioerot ja muu haureellisuus ovat saaneet vallan. Vihastus, lähes raivo, valtaa mieleni. Kiehun sisäisesti.

Äitienpäivänä, ollessani 48-vuotias, vietämme puolison kanssa ihanaa päivää Suonteen saaressa retkeillen. Puhelimeni soi. Keskimmäisemme soittaa. Hän on vaarinsa, isäni, oven takana, kolmen tunnin ajomatkan päässä meistä. Jokin on pahasti vialla, koska vaari ei tule avaamaan ovea, mutta epämääräistä ääntelyä on kuultavissa postiluukun kautta. Mitä on sattunut? Epätoivo siitä, että en voi tehdä mitään, olen kaukana, on kauhea. Oli vuosia, jolloin pelkäsin jokaista puhelinsoittoa.

Kesällä 2018. Olen käymässä nukkumaan. Katsahdan vieressäni jo nukkuvaan pienokaiseen. Rakkaus. Ei muuta kuin rakkaus.

Tammikuussa 2019 pääsen aloittamaan mielenkiintoisen esseekurssin. Esittelykierroksen jälkeen minut valtaa ikiaikainen alemmuudentunne. Kaikki muut ovat kirjoittamisen ja tekstien ammattilaisia: toimittaja, kustannustoimittaja, käsikirjoittaja, viestintäpäällikkö… Mihin olen joutunut? Tämä taisi olla erehdys. Huonommuudentunne on minulle liian tuttu.

Lauantaina 6.4.2019 pysähdyn matkalla Turusta Saloon Paimion Nesteelle. Pienikokoinen, melko likaisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut mies puhuttelee minua: ”Hello, lady!” Hän tarvitsisi rahaa auton tankkaamiseen. Katson lompakostani, paljonko minulla on käteistä. Viisi euroa. Annan setelin. Mies ei ole ihan tyytyväinen – hän ehdottaa että maksaisin bensa-automaatilla kortilla, kieltäydyn. ”Maybe somebody else can give you another five euros.” En tiedä mitä tunnen. Käytyäni kaupassa näen, että mies seurueineen kaasuttaa pois huoltoasemalta. Jos joku pyytää rahaa, ehkä hän tarvitsee sitä; en tiedä.

Kesällä 2019. Kunpa pääsisin väsymyksestä, ajoittain otettaan kiristävästä masennuksesta. Iloitsen puutarhasta, lapsista, merestä, järvestä, taivaasta. Joko kärsin tai iloitsen eduskuntavaalien antamasta uudesta suunnasta.

Aurngonlasku Suonteella 2018

 

 

 

Anni Polva ja 100 vuotta

Olen lukenut Anni Polvalta yhden ainoan kirjan, ja siitä tapahtumasta on melkein sata vuotta – ei kun hei, ei sentään, täytin vasta 54 vuotta. Siitä täytyy siis olla vähemmän kuin sata vuotta. Veikkaan, että jos veikkaan yhden ja ainoan Tiina-kirjan lukemisestani olevan 42 46 vuotta, en veikkaa kovin paljon väärin. Anni Polvan syntymästä on nyt kulunut sata vuotta.

Tiina-kirja oli mieleenpainuva lukukokemus. Muistan selvästi tunteeni ja ajatukseni sen parissa. Tiina oli ärsyttävä, tapahtumat epäkiinnostavia, henkilöt teennäisiä, kirja siis Lue loppuun