Syyskuu, pimenevä ilta

Olen odottanut ystävältäni hänen lupaamaansa kirja-arviota kesäkuusta lähtien, julkaistakseni sen täällä. Ei ole vieläkään kuulunut mitään. Mutta en vielä menetä toivoa, hän on samanlainen kuin minäkin; saamaton ja aloitekyvytön, enemmän haaveileva kuin aikaansaapa, ainakin mitä kirjoittamiseen tulee. Kyllä se sieltä vielä tulee, kirjajuttu.

Krassi on jo väsynyt. Syys koittaa.

Aikani kuluksi nyt kuitenkin muutaman rivin tänne kirjoitan, jotta välttyisin työhuoneen siivoamiselta. Nyt istun olohuoneen sohvalla epäergonomisesti sohvalla, läppäri sylissä. Työhuoneessahan ei voi nyt kirjoittaa, koska huoneen epäjärjestys sekoittaa kirjoittajan ajatukset ja siten estää sanoja asettumasta miellyttävään järjestykseen.

Muistelen mennyttä kesää ja sitä edeltänyttä kevättä. Mitä muistan? Kevät? Mustapukuiset naiset rivissä televisioruudulla, Buranan ja Panadolin loppumisen apteekista (jouduin ostamaan jotain kummallisen nimistä), kylmäkiskoisen ruotsalaisen tilastotieteilijän (vai epidemiologiko se oli?) luettelemassa numeroita tv:ssä, perheet pyöräilemässä pieninä rykelminä, kuin itseään suojelevina soluina; muistan ne varhaisteinit, jotka tervehtivät kadulla vastaantullessaan (”-Päivää!”). Muistan ne päivät, jolloin piti lähteä kävelemään päinvastaiseen suuntaan, koska kahdenkeskistä aikaa ja yhteisiä retkiä oli ollut jo liikaa. Muistan myös sen ryppynaamaisen eläkeläisen, joka kävelytti pientä koiraansa ja jonka kanssa jäin puhelemaan pitkäksi aikaa.

Muistan yritykseni lukea vakavaa kirjallisuutta. Siitä ei tullut mitään. Työpäivän ja uutistulvan jälkeen olin niin uupunut, että halusin lukea vain puutarhalehtiä. Matti Pulkkinen ja Fredrik Lång, Maritta Lintunen ja Philip Teir lipesivät kaikki käsistäni, vain multa, savi, turve, istutuslapio, lantatalikko ja siemenluettelot pysyivät käsissäni.

Näitä on luettu

Muistan työtunnit uudessa työhuoneessani, makuuhuoneen vieressä yläkerrassa. Uusi säädettävä työpöytä oli tullut hankittua helmikuussa – jolloin vielä rauhoittelin omien kotimaidensa uutisista hätääntyneitä opiskelijoita sanomalla että ”ei Suomessa”. Kunnes niin ei voinut enää sanoa. Muistan ähellykseni Zoomin, Teamsin, WhatsAppin, Moodlen, Driven, OneDriven, tiedostojen, äänitteiden, tiedostojen jakamisen, tehtävänsuunnittelujen, puhelinsoittojen kanssa. En ole koskaan puhunut kahden kesken kunkin opiskelijan kanssa niin paljon kuin viime keväänä puhuin. Muistan, miten osa heistä oli aivan paniikissa, koska eivät ymmärtäneet, että Suomen tilanne ei ole niin paha kuin esimerkiksi heidän joidenkin kotimaissa. Onneksi Yle alkoi tuottaa erikielisiä uutisia kevään aiheesta, ja vähitellen opiskelijoiden omissa täkäläisissä yhteisöissä syntyi luottamus suomalaisiin ohjeistuksiin.

Muistan, kuinka hyvässä turvassa ajattelin itse olevani, ajattelin perheeni olevan. Sainhan olla kotona. Samaan aikaan ymmärsin että monet eivät tunne olevansa turvassa, koska eivät olleet. Minulla ainoastaan vaipui työhuone epäjärjestykseen.

Muistan, että puhuttiin paljon siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä ei missään nimessä pitäisi tehdä. Muistan, että oli paljon ihmisiä, jotka tiesivät asioista suunnattoman paljon, myös sellaisista, joista heillä ei ollut mitään tietoa.

En ole epidemiologi, mutta —–. (Jatka lausetta haluamallasi tavalla.) Tämänkin muistan.

Puutarhan kesä oli ensin kuiva ja kuuma, sitten sateinen ja kylmä, sitten jälleen lämmin ja kuiva. Istutimme uutta, laajensimme vanhaa, leikkasimme, kastelimme, vietimme ihania päiviä puutarhassa niin leväten kuin työtä tehden. Lapsenlapset myös: ”Me aherretaan täällä kuin muurahaiset!” – Monta pikku kastelukannullista vettä sai kyytiä sadevesisaavista niin kukille kuin salaattilavaan ja kasvimaallekin. Kompostorin ötökkäpaljoutta oli ehdottomasti tutkittava päivittäin pienten puutarhureiden kanssa. – Odotan kuivempia päiviä ja laajennan edelleen perennapenkkejä. Sovelletulla hugelkultur-menetelmällä.

Tämä kesä oli tuoksuherneiden kesä.

Suunnittelen tulppaanitilausta Hollannista ja luen uutisia Kalifornian maastopaloista ja Kreikan pakolaisleirien katastrofista. Entä tämä uutinen: maailman selkärankaisten populaatiot pienenevät entisestään kiihtyneellä vauhdilla. Mietinkö siis hetken ennen kuin lähetän rahaa Hollannin agribisnekselle? Entä jos sipulitilauksen vastapainoksi laitan pihaan uuden hyönteishotellin ja lahjoituksen Lääkärit ilman rajoja -järjestölle?

Fanin iltapäivä ja ilta

Stéphane Mallarmé (1842–1898) kuvaa Faunin iltapäivä -runossaan faunia, joka valveen ja unen rajamailla hämmästelee, kohtasiko hän tanssivat nymfit todellisessa käsinkosketeltavassa maailmassa, vaiko vain musiikin ja unen luomassa hämyssä, todellisuuden tuolla puolen. Koska itse elämys oli kuitenkin todellisen tuntuinen, fauni päättelee ettei lopulta ole väliä sillä, missä maailmassa tuo kohtaaminen tapahtui. Sellainen siis on faunin iltapäivä: taiteen avulla mielikuvitus voi luoda oman, sisäsyntyisen, toden maailman; runouden ja musiikin totuuden.

Fanin ilta on ehdottomasti sukua faunin iltapäivälle. Jälkeenpäin voi miettiä, mikä oli totta, mikä oli oman mielikuvitukseni tuotetta; mikä mitattavissa olevaa hyvää ja mikä vain tuntein tunnettavaa hyvää. Todellisuuden ja kokemuksen rajaa ei kuitenkaan tarvitse piirtää viivasuorasti, sillä fani viipyilee mielellään oman mielensä ja mielikuvituksensa, muistojensa, musiikin, ilmapiirin, kanssaihmisten läsnäolon kokonaisvaltaisessa maailmassa. Lue loppuun

Muistoja

Pitkäperjantai oli minun lapsuudenperheessäni hiljainen päivä. Siksi se on minulle edelleen hiljainen päivä, vaikka viettäisinkin sen  laskettelukeskuksessa. Olen tänään muistellut ja muistanut. Kuolema ja kärsimys koskettavat ihmistä, meitä kaikkia. En tiedä mitä on kuoleman tuolla puolella. Seuraavassa kuvaamastani tapahtumasta tulee kesällä jo kolme vuotta. Kirjoitin ensiversion tästä muisteluksesta vuosi sitten kesällä. Nyt olen jo saanut tapahtumaan ja kokemaani etäisyyttä, mikä rohkaisee minua tämän muiston jakamaan.

**************************************************************

Puhelin soi aamukolmelta. Olin palannut Unkarin-matkalta iltayöstä ja nukuin juuri syvintä untani isän kodin vuodesohvalla. Aamulla olisi tarkoitus tehdä sisareni kanssa vahdinvaihdos isän kuolinvuoteen äärellä. Kun puhelin soi, heräsin kuitenkin välittömästi ja täydellisesti, tiesinhän mistä olisi kyse. Isä oli siis kuollut. Nousin ja pukeuduin, söin vähän ja lähdin sairaalaan. Parin kilometrin ajomatka sujui nopeasti, eihän juhannusaattona kukaan ole vielä tuohon aikaan liikkeellä. Parkkipaikkakin löytyi helposti. Sairaala oli hiljainen.   Lue loppuun