Sinne ja takaisin – autolla

Helvin-päivän aamuna ennen kahdeksaa olin matkalla kohti uutta työpäivää. Autoni ulkolämpömittari näytti kahta lämpöastetta. Ajoin kuorma-auton perässä. Näytti että kuorma-auton lavalta pöllysi jotakin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin suostuin uskomaan: ei se pöllyävä ole kuorma-auton lavalta peräisin, se tulee taivaasta. Se on lunta. Sitä se on.

Aamut pimenevät, illat pimenevät, ja minä istun autossani joka arkipäivä tunnin aamuin, tunnin illoin. Anteeksi on pyydettävä napajäätiköiltä ja tulevilta sukupolvilta. Näin vain nyt ovat asiat, että autoilen. Kotini on siellä missä se on. Jotain hyvääkin tässä autoilun välttämättömyydessä väitän olevan. Minulla on joka päivä kaksi tuntia aikaa ajatella – kuunnella, katsella ja miettiä, siirtyä tilasta toiseen. Lue loppuun

Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun

Välillä täytyy elää elämää ja unohtaa blogi, niin käy ohilulkijallekin; joutuu itse johonkin pyörteeseen mukaan. Elämään kun kuuluu monenlaisia asioita. Ja ne vaativat huomionsa.

Nyt olen taas tässä. Kirjoja on tullut luettua, siinä elämän elämisen ohessa. On välillä hetki hengittää, voin myös kirjoista, lukemistani, kirjoittaa.

***

Keväällä kirjoitin musiikista, nykymusiikista. Että en odota musiikilta itseni viihdyttämistä, vaadin enemmän. Nimimerkki Nok heitti tuohon postaukseeni haasteen kommentissaan: ”Entäs Thomas Bernhard?” Sitten piti tietysti hakea kirjastosta Thomas Bernhardin Haaskio (Der Untergeher 1983, suomentanut Tarja Roinila, kustantanut Teos v. 2009). Sen myötä piti myös lainata 1900-luvun jälkipuoliskon omalaatuisen pianovirtuoosin Glenn Gouldin levytys J.S.Bachin Goldberg-variaatioista. Ne soivat autossa ja kotona äitienpäivästä juhannukseen. Lainasin jopa nuotit. Ei niin että olisin soittanut – liikaa nuotteja liian tiheästi (no, myönnän, koko muunnelmasarjan aloittavaa aariaa, sen teemaa, tapailin). Lue loppuun

Tie Tampereelle

Ei, en ole lukenut Suomen sisällissodan historiaa. Olen ihan oikeasti menossa Tampereelle, kuuntelemaan musiikkia. Ja millaista? Ihan peräti tällaista nykyaikaista taidemusiikkia.

Mutta hei, nykytaidemusiikkihan on vaikeaa. Se on sellaista elitististä plimputtelua. Eihän sillä ilmaista mitään tunteellista. Se koostuu jostain tietokonemallinnetuista systeemeistä, joilla ei ole tarkoituskaan ilmentää mitään inhimillistä, vaan pikemminkin vain esittäjiensä virtuositeettia. Kaksitoistasäveljärjestelmä?! Mitäs säveltämistä se on kun ei ole mitään melodiaa eikä säännöllistä rytmiäkään. Ei nykytaidemusiikista ole mitään iloa. Ei musiikinystävälle, saati tavalliselle veronmaksajalle. Lue loppuun

Kirjahyllyni kertomaa (osa I)

Tällä kertaa on esittelyssä blogini etusivun kuva, pätkä kirjahyllyä: sekalaista siis. Eräs ystäväni totesi tuon kuvan nähtyään seuraavasti: – ”Kirjahyllysi on kuin Eppujen biisissä Murheellisten laulujen maa. ’Kylmä silmä tuijottaa’…” Alakuloisen sävyn koko kuvalle tietysti antaa tammikuun alun valon puute ja amatöörivalokuvaajan taidon puute, mutta kyllä, onhan siellä se tuijottava silmä. Lue loppuun

Postia toisesta kaupungista – 26 vuoden takaa

Leena Krohn: Tainaron

”Kun tarkastelee jotakin asiaa, mitä nuppineulaa tahansa, sen näkee eri tavalla silloin kun on 15-vuotias ja silloin kun on 87-vuotias. Ei ole mukavaa tulla vanhaksi, mutta täytyy sanoa, että on jotenkin mielenkiintoista  kun vuosien myötä saa näköalapaikan, josta on vapaa näkyvyys sekä eteen- että taaksepäin.” Näin sanoi vuonna 1999 tuolloin 87-vuotias säveltäjä Erik Bergman kanssaan keskustelevalle elokuvantekijä Antonia Ringbomille.

Syksyllä 2011 juhlittiin säveltäjän syntymän 100-vuotisjuhlaa. Juhlavuoteen liittyen televisiossa esitettiin Antonia Ringbomin ohjaama mainio dokumentti  Bergmanista, jonka pitkällä uralla yksi lähtökohta oli jatkuva uusien ilmaisukeinojen etsiminen. Lue loppuun