Toisella kymmenellä ollessani ajattelin aikuisuuden onnen olevan sitä, että ei tarvitse kitkeä. Äiti komensi kotona siistimään salaattirivejä – jotka eivät onnekseni pitkiä olleet – isoäiti, äitini kotikonnuilla, komensi meitä keskenkasvuisia loputtoman pitkiltä tuntuvien perunarivien ojentamiseen. Kesäkuumalla rinnepellolla se oli totista työtä. Perunoista selvittyämme oli vuorossa pionipenkkien kitku. Kaikesta tuosta ajattelin vapautuvani  saavuttaessani vähitellen täyden itsemäärämisoikeuden ajankäyttööni. Äidiltä joskus menin kasvimaan työvelvollisuutta piiloonkin, ja tietysti: kirjan kanssa. Lue loppuun →