Parasta talvessa

Parasta talvessa on valoisa lumi. Parasta talvessa on lumen perunajauhoinen narske huopikkaiden alla.

Vallin takana/EH

Täällä lumivallin takana on varsin turvallinen olo.

Parasta talvessa on aavistus sen päättymisestä. Kauheinta talvessa on pelko sen päättymisestä: pitäisikö tässä alkaa taas heräillä? Pitäisikö minun jotakin?

***

Lukeilla ja käsillä tällä hetkellä:

Patti Smith: Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010)

Jan Blomstedt: Heinistä kuunnellessa (WSOY 2006)

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (1964, suom. Jouko Linturi, WSOY 1984)

Juha Seppälä: Mr. Smith (WSOY 2012)

Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (1800, suom. Henriikka Tavi, Tutkijaliitto 2008)

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012)

Punajuuria keitellessä

Keltaisen talon joulutunnelmaa

Keltaisen talon joulutunnelmaa

Pakkasta on 25 astetta, taivas on kuulas ja puut ovat verhoutuneet kuuraharsoon. Talo metsän keskellä on lämmin ja täynnä elämää, epätavallisen täynnä ääntä ja touhua. Keittiössä keitetään punajuuria, perunoita, porkkanoita, raivataan tilaa torttujen leipomiselle; joku vielä syö aamiaista kello yksitoista aamupäivällä. Samalla väitellään siitä, mikä olisi kohtuullinen palkka Helsingin kaupunginjo Lue loppuun

Muistokirjoituksen jälkeen

Tämänkertainen postaukseni on enemmän yleistä pysähtymistä ja elämän ihmettelyä kuin kirjaintoilua. Seisahduksessani ovat kuitenkin mukana Pertti Koistisen teos Hoivan arvoitus ja John Bayleyn kirja Elegia Irikselle.

Pienen vauvan hoivaaminen on ihanaa. Pieni lapsi kehittyy, kasvaa, alkaa havainnoida ympäristöään, oppii uusia asioita. Lapsen hoitaminen on palkitsevaa. Äitinä olen antaumuksella varjellut ja hoivannut jälkeläisiäni, pitänyt heidän puoliaan, kasvattanut heitä. Aivan kuten oma isäni ja äitini aikanaan minua. Lue loppuun

Glenngouldistumisen hetki – diletanttisuutta karkuun

Välillä täytyy elää elämää ja unohtaa blogi, niin käy ohilulkijallekin; joutuu itse johonkin pyörteeseen mukaan. Elämään kun kuuluu monenlaisia asioita. Ja ne vaativat huomionsa.

Nyt olen taas tässä. Kirjoja on tullut luettua, siinä elämän elämisen ohessa. On välillä hetki hengittää, voin myös kirjoista, lukemistani, kirjoittaa.

***

Keväällä kirjoitin musiikista, nykymusiikista. Että en odota musiikilta itseni viihdyttämistä, vaadin enemmän. Nimimerkki Nok heitti tuohon postaukseeni haasteen kommentissaan: ”Entäs Thomas Bernhard?” Sitten piti tietysti hakea kirjastosta Thomas Bernhardin Haaskio (Der Untergeher 1983, suomentanut Tarja Roinila, kustantanut Teos v. 2009). Sen myötä piti myös lainata 1900-luvun jälkipuoliskon omalaatuisen pianovirtuoosin Glenn Gouldin levytys J.S.Bachin Goldberg-variaatioista. Ne soivat autossa ja kotona äitienpäivästä juhannukseen. Lainasin jopa nuotit. Ei niin että olisin soittanut – liikaa nuotteja liian tiheästi (no, myönnän, koko muunnelmasarjan aloittavaa aariaa, sen teemaa, tapailin). Lue loppuun

Totista kamppailua

Luin kahdella istumalla Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen. Aloitin lukemisen eilen kirjakaupasta ulos päästyäni, viimeisen sivun luin tänään päivällä. En muista, milloin olisin viimeksi näin antaumuksella heittäytynyt kirjan vietäväksi. Kirja kirjoittamisesta. Tämä oma tekstini on sekava ja viimeistelemätön, mutta yritän olla rohkea ja kirjoittaa tämän mahdollisimman nopeasti valmiiksi.

Kirja on niin henkilökohtainen, että siitä on mahdotonta kirjoittaa muuten kuin henkilökohtaisesti. En yleensä pidä ns. tunnustuskirjoista, en myöskään kaunokirjoista, joissa kirjoittaja kertoo enemmän tai vähemmän suoraan omasta elämästään; en voi sietää blogeja, jotka tihkuvat kirjoittajan elämän Lue loppuun

Yhteyttä etsimässä

Tainaronissa kuljen edelleen. Tässä kirjoituksessani käsittelen kirjan muotoa – sehän on kirjeromaani. Leena Krohn on itse kertonut, että teos asettui kirjemuotoon vasta melko myöhäisessä vaiheessa kirjoitusprosessia. Se on mielenkiintoinen tieto, koska niin luontevasti erilliset ja eripituiset tarinat asettuvat nimenomaan kirjeiksi. Itse pidän Tainaronia enemmän nimenomaan kirjeromaanina kuin fantasiaromaanina, joksi sen monet määrittelevät. Omassa lukukokemuksessani painottuu tarinoiden kommunikatiivisuus, joka syntyy juuri kirjemuodosta. Ohessa Krohnin radiohaastattelu kirjan ilmestymisen ajoilta.

Kirjeromaanihan on hyvin perinteinen muoto. Miksi se yhä kiehtoo?Ehkä siksi, että kirje on aina suora viesti ihmiseltä ihmiselle. Kirjeessä ollaan avoimia, ajatukset ja tunteet ilmaistaan niin suoraan kuin lähettäjän suhde vastaanottajaan vain sallii. Lukija pääsee hyvin lähelle kirjan henkilöitä, kun nämä kirjoittavat kirjeitä toisilleen – tietenkin vain niin lähelle kuin kirjailija lukijan päästää. Perinteisessä kirjeromaanissa (tarkoitan 1700- ja 1800-luvulla kirjoitettuja) pyrittiin lukuelämyksen eläytyvään autenttisuuteen, siihen että lukijalle syntyy illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta.

Kirjeessä välitetyn viestin kohteena on tietty ihminen, ystävä, ja kirjettä kirjoittaessaan kirjoittaja tietää  – ainakin toivoo  – olevansa kirjallisen kommunikaation alkulähteillä. ”Haluan välittää ajatukseni ja tuntemukseni juuri tälle ihmiselle, juuri sellaisina kuin hänen haluan ne saavan tietoonsa.”

Tainaronissa ei ole ulkoisen tason pyrkimystä realistiseen ilmaisuun. Vai onko se onnistuneen sci-fin tunnuspiirre, että lukija eläytyy tähän outoon ympäristöön siihen sulautuen? En tiedä. Olennaista omasta mielestäni on se, että Tainaron esittää niin hyvin kirjeenkirjoittamisen ydinajatuksen: pyrkimyksen välittää jotakin tietylle vastaanottajalle. Pyrkimyksen kirjoittamalla jäsentää kokemuksiaan. Tainaronin minä voisi valita päiväkirjamuodonkin, mutta jostain syystä on tärkeää osoittaa tekstit juuri tälle vastaanottajalle. Traagista on sitten se, että kirjeenkirjoittaja tässä kirjassa ei koskaan saa viesteihinsä vastausta.

Ensimmäisessä kirjeessään kirjoittajalla on toiveena joskus saada esitellä nykyistä asuinpaikkaansa ja erityisesti sen kasvitieteellistä puutarhaa kirjeidensä vastaanottajalle:

Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa korkealla kuin rantabulevardin puiden kruunut. 

Yhdeksäs kirje, jonka otsikko on Niin kuin turkkilot, alkaa näin:

Sinä et vastaa. Se on seikka, joka pysyy mielessäni melkein herkeämättä. syyt tähän vaikenemiseen ovat ehkä sinusta riippumattomat, tai sitten eivät. Mutta minä jatkan kirjoittamista – sen vapauden minä itselleni sallin – ja uskon, luotan – no, siitä ei enempää!

Kahdestoista kirje (Suurmogulin päivä) puolestaan alkaa näin:

En tiedä, miksi oikeastaan tartuin taas kynääni. En enää siksi, että odottaisin paluupostia. Silti tahtoisin kertoa jollekulle, että on tapahtunut muutoksia, enkä tiedä ollenkaan mistä ne johtuvat.

Vaikka kirjoittaja on epätietoinen jopa siitä, menevätkö kirjeet perille, hän jatkaa kirjeiden kirjoittamista ja niiden lähettämistä. Olennaista hänelle on siis ajatus vastaanottajasta. Toivoa vastakaiusta hänellä ei enää ole, silti kirjoittaminen jatkuu – aina siihen viimeiseen kirjeeseen asti.

Tainaronista lähetetyt kirjeet saivat minut ainakin nyt toisella lukukerralla pohtimaan yleensäkin kommunikaation toteutumista, sen mahdollisuutta ja sen toteutumisen ehtoja. Olisi liian yksinkertaista huudahtaa ”ei kukaan voi täysin ymmärtää toista!” tai yhtä hyvin ”tiedän hänen aina ymmärtävän mitä tarkoitan!” Kommunikaatio onnistuu joskus –  joskus ei. Joskus hyvät sananvalinnat ja sanomisen muu tapa auttavat viestin perillemenoa, joskus viesti ymmärretään oikein, vaikka sanat olivatkin vääriä ja niiden ajoitus tai esitystapa vielä epäonnistuneempi.

Mutta kuinka huikaisevia ovatkaan ne hetket, kun tunnen jonkun tavoittaneen lähettämäni viestin ytimen.

Tainaronissa minua liikuttaa se, että kirjeidenkirjoittaja muistaa  näitä hetkiä olleen ja tavoittelee edelleenkin tuota yhteyttä. Vaikka yhteys sinänsä ei toteudu, kirjoittaja kypsyy ajatuksissaan nimenomaan sen yhteydentavoittelun avulla, selkiyttää oloaan tuntemattomassa, jäsentää itseään uudessa ympäristössään. Tai oikeastaan sen uuden ympäristön kautta, itselleen oudon ajan ja tilan kautta.

Rinnan Tainaronin kanssa luin nyt toisella kierroksella Zinaida Lindénin omaan aikaamme sijoittuvaa, vuonna 2007 julkaistua realistista kirjeromaania, jossa yksi pääteemoista on sama kuin mielestäni Tainaronissakin: ulkopuolisuuden tunne, oman identiteetin hahmottaminen: Kirjeitä Japanista.  Toisena rinnakkaislukemistona oli autenttinen kirjeenvaihto 1800-luvun Ranskasta, Gustave Flaubertin ja George Sandin laaja kirjeenvaihtosuomennos Rakas vanha trubaduuri.

Sand ja Flaubert, loistavat sanankäyttäjät, kiivaat ajatustenvaihtajat, antavat mallia todellisesta dialogista – mukaan mahtuu mitä sydämellisintä uskoutumista, mutta myös välirikkoja. Heidän kirjeenvaihtonsa lukeminen pysäytti myös tässä suhteessa: kuinkahan moni nykykirjailija, tai kuka tahansa meistä, kykenee ylläpitämään moista kirjeenvaihtoa? Mihin meidän aikamme kuluu? (Yksinkertaisimmillaan vastaus kuuluu: se aika kuluu muun muassa kotitöihin; minulla ei ole palveluskuntaa kuten arvoisilla ranskalaisklassikoilla… toisaalta, aikani kuluu kiivaan elämänrytmin myötä kaikenlaisiin turhuuksiinkin, kirjeenvaihdon kustannuksella.) Eila Kostamo on tämän kirjekokoelman suomentanut ja toimittanut ansiokkaasti, aikakausi avautuu viite- ja elämäkertatietojen avulla.

Zinaida Lindénin kirjeromaanissa Kirjeitä Japanista kaksi hyvin erilaista ihmistä käy kirjeenvaihtoa, omassa ajassamme, henkilöitä yhdistää sama kansallisuus. Kirjeenvaihtotoverit ovat kumpikin venäläisiä, kumpikin omasta maastaan lähteneitä, toinen Japanissa, toinen Suomessa asuva. Toinen heistä on entinen sumopainija, nykyinen koti-isä ja toinen taas naispuolinen toimittaja-kirjailija, kulttuurihenkilö, kovin erilaisia taustoiltaan siis – mutta ajatustenvaihto omasta tilanteesta vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa rakentaa heidän välilleen lujan siteen. Lindén on onnistunut siinä, mihin vanhanajan kirjeromaanissa pyrittiin: illuusio aidon kirjeenvaihdon seuraamisesta syntyy, ja lukija ahmii kirjan sivuja eteenpäin…Kirjaa voi luonnehtia jopa viihteelliseksi, niin helppolukuinen se mielestäni on, olematta kuitenkaan pinnallisen yksiulotteinen.

Aivan vastikään on SKS julkaissut Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittaman teoksen Kirjeet ja historiantutkimus, jossa valotetaan kirjeiden kirjoittamisen historiaa pergamenttikääröistä sähköpostikirjeenvaihtoon. Tähän kirjaan haluan ehdottomasti tutustua.

Kaikkein tärkein rinnakkaisteksti Tainaronille on nyt kuitenkin ollut pieni novelli, Mårten Westön Ur nattboken -niminen tarina novellikokoelmasta En sorts värme (ilmestynyt suomeksi nimellä Eräänlaista lämpöä; kyseinen novelli on suomeksi saanut otsikon Yökirjasta). Sekin on kirje. Kirje jota ei koskaan lähetetä, joka poltetaan heti kun se tulee valmiiksi. Kirjeen kirjoittaja, mielisairaalahoidossa lastaan ikävöivä nuori äiti on menettänyt uskonsa itseensä, uskonsa yhteyden mahdollisuuteen, ymmärtämisen ja rakkauden mahdollisuuteen.

Aidossa kirjeenvaihdossa on tietenkin aina pyrkimys kommunikaatioon. Fiktiivisessä kirjeenvaihdossa, kaunokirjallisessa teoksessa, kirjailija tutkii kommunikaation mahdollisuuksia ja esteitä. Mutta onko kaunokirjallinen teos sinänsä viesti?

Postia toisesta kaupungista – 26 vuoden takaa

Leena Krohn: Tainaron

”Kun tarkastelee jotakin asiaa, mitä nuppineulaa tahansa, sen näkee eri tavalla silloin kun on 15-vuotias ja silloin kun on 87-vuotias. Ei ole mukavaa tulla vanhaksi, mutta täytyy sanoa, että on jotenkin mielenkiintoista  kun vuosien myötä saa näköalapaikan, josta on vapaa näkyvyys sekä eteen- että taaksepäin.” Näin sanoi vuonna 1999 tuolloin 87-vuotias säveltäjä Erik Bergman kanssaan keskustelevalle elokuvantekijä Antonia Ringbomille.

Syksyllä 2011 juhlittiin säveltäjän syntymän 100-vuotisjuhlaa. Juhlavuoteen liittyen televisiossa esitettiin Antonia Ringbomin ohjaama mainio dokumentti  Bergmanista, jonka pitkällä uralla yksi lähtökohta oli jatkuva uusien ilmaisukeinojen etsiminen. Lue loppuun