Kuristuksia ja pulpahduksia

Väsymys, ilo, rakkaus, kummastus, kateus, ylpeys.

Ihmetys. Toivo, viha, häpeä.

(Päivitys 8.4.2019: Luin Satu Vasantolan kirjoittaman Miki Liukkosen haastattelun HS:sta eilen päivällä. Aloin kirjoittaa allaolevaa. Haastattelu on maksumuurin takana.)

***

Viisivuotiaana makaan pimeässä huoneessa kerrossängyn yläsängyssä ja katson huoneen seinillä autojen valoista kajastavia ja huoneen ympäri vaeltavia valokaistaleita. Kosketan jalkojeni nostamaa peittovuorta ja seuraan katseellani käteni liikettä vuoren rinteellä. Ihmettelen olemassaoloani, kättäni, jalkaani, valokaistaleita. Ihmettelen, ja arvelen, että joskus ehkä vielä ymmärrän missä jokin muu loppuu ja minä alan.

Yksitoistavuotiaana saan isältä syntymäpäivälahjaksi kirjapaketin. Toivon lahjan olevan jokin Jack Londonin tai Luisa M. Alcottin kirjoista. Paketista paljastuu Aapeli Saarisalon yleistajuinen teos arkeologisista kaivauksista Pyhällä maalla. Pettymys valtaa mieleni.

Kaksitoistavuotiaana Anttilan tavaratalossa: minun pitäisi ostaa siteitä, mutta häpeän niin paljon, että ostaminen tuntuu täysin mahdottomalta. On karistettava luokkakaverit näkösältä, vahtia ettei missään lähettyvillä ole ketään miespuolisia muita asiakkaita, ja vielä osata valita sopivan neutraalin näköinen kassarouva. Häpeä, musta möykky sisälläni.

Ollessani nelitoistavuotias meillä on käymässä isän kollegoja. Heille esitellään perheemme uutta omakotitaloa. Miesryhmä on alakerran aulassa, minä tulen kuuntelemaan kuinka isä kertoo heille talon rakennusvaiheista, olen ryhmän reunamilla. Lähimpänä seisova kravattikaulainen hymyilee minulle, laittaa kätensä vyötärölleni ja vetää lähemmäksi:”Kyllä sinunkin kelpaa kun on oma tilava huone!” En käsitä mitä hän tekee ja miksi se tuntuu ällöttävältä. Tunnen hämmennystä joka ei helpota. Tiedän että tätä ei pidä kertoa kenellekään.

20-vuotiaana opiskelen Viittakiven opistossa. Siellä on vapaampaa kuin lukiossa, mielenkiintoisia kursseja ja hyviä tyyppejä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kuitenkaan en voi viihtyä. Miksi minun aina pitää olla ulkokehällä? Onko ulkopuolisuus aina oleva osani?

26-vuotiaana, mennessäni pitkän tauon jälkeen ostoksille Heinolan Liikkeeseen, marraskuussa, ostan ruokatavaroiden lisäksi vaippapaketin, ja haluaisin huutaa kaikille:”Katsokaa, minä ostan vaippapaketin! MInulla on lapsi! Olen äiti! Minä tein sen! Synnytin! En tarvinnut edes mitään kivunlievitystä, minä kykenin omin voimin sen kaiken!” En huuda, kuljen vain mahdollisimman monta kierrosta marketissa, jotta mahdollisimman moni näkee minun ostaneen vaippapaketin. Ylpeys ja ilo yhdistyvät voimakkaaksi valoksi sisälläni.

40-vuotiaana esiinnymme lauluystäväni kanssa kunnan itsenäisyysjuhlassa. Toivo Kuulan Aamulaulu ja Erkki Melartinin Mirjamin laulu I ja II ovat ohjelmassa. Esitykset menevät hyvin, olemme harjoitelleet paljon. Kirkkoherra pitää puheen (kehuttuaan ensin esitystämme isoin sanoin), jossa toteaa Suomen ongelmien johtuvan siitä, että homous, avioerot ja muu haureellisuus ovat saaneet vallan. Vihastus, lähes raivo, valtaa mieleni. Kiehun sisäisesti.

Äitienpäivänä, ollessani 48-vuotias, vietämme puolison kanssa ihanaa päivää Suonteen saaressa retkeillen. Puhelimeni soi. Keskimmäisemme soittaa. Hän on vaarinsa, isäni, oven takana, kolmen tunnin ajomatkan päässä meistä. Jokin on pahasti vialla, koska vaari ei tule avaamaan ovea, mutta epämääräistä ääntelyä on kuultavissa postiluukun kautta. Mitä on sattunut? Epätoivo siitä, että en voi tehdä mitään, olen kaukana, on kauhea. Oli vuosia, jolloin pelkäsin jokaista puhelinsoittoa.

Kesällä 2018. Olen käymässä nukkumaan. Katsahdan vieressäni jo nukkuvaan pienokaiseen. Rakkaus. Ei muuta kuin rakkaus.

Tammikuussa 2019 pääsen aloittamaan mielenkiintoisen esseekurssin. Esittelykierroksen jälkeen minut valtaa ikiaikainen alemmuudentunne. Kaikki muut ovat kirjoittamisen ja tekstien ammattilaisia: toimittaja, kustannustoimittaja, käsikirjoittaja, viestintäpäällikkö… Mihin olen joutunut? Tämä taisi olla erehdys. Huonommuudentunne on minulle liian tuttu.

Lauantaina 6.4.2019 pysähdyn matkalla Turusta Saloon Paimion Nesteelle. Pienikokoinen, melko likaisiin ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut mies puhuttelee minua: ”Hello, lady!” Hän tarvitsisi rahaa auton tankkaamiseen. Katson lompakostani, paljonko minulla on käteistä. Viisi euroa. Annan setelin. Mies ei ole ihan tyytyväinen – hän ehdottaa että maksaisin bensa-automaatilla kortilla, kieltäydyn. ”Maybe somebody else can give you another five euros.” En tiedä mitä tunnen. Käytyäni kaupassa näen, että mies seurueineen kaasuttaa pois huoltoasemalta. Jos joku pyytää rahaa, ehkä hän tarvitsee sitä; en tiedä.

Kesällä 2019. Kunpa pääsisin väsymyksestä, ajoittain otettaan kiristävästä masennuksesta. Iloitsen puutarhasta, lapsista, merestä, järvestä, taivaasta. Joko kärsin tai iloitsen eduskuntavaalien antamasta uudesta suunnasta.

Aurngonlasku Suonteella 2018

 

 

 

Tunnustuksia lukukamarista

Pääsiäinen: neljä vapaapäivää. Ihan vapaaksi en taida itseäni kuitenkaan tuntea. Viime yönä näin unta, jossa opetin suomea, oppilaana oli edellisiltana televisiosta katsomani Taking Woodstock -elokuvan (ohj. Ang Lee) herttainen päähenkilö, Elliot Tiber, ’Elli’, jota sopivan vähäeleisesti esitti lapsenkasvoinen Demetri Martin. Nuorukainen oli varsin hyvä oppimaan suomea. Unessani siis.

Yöaikaan sitä tietysti toivoisi olevansa jossain muualla kuin luokkahuoneessa suomen alkeita opettamassa. Onko olemassa jotain poppakonsteja siihen, miten voisi vaikuttaa uniensa sisältöön? Tiedän kyllä itsekin yhden keinon, mutta en ole varma pystynkö soveltamaan sitä – pystyisinkö nimittäin vähentämään niiden tuntien määrää, joina teen työtä, tai suunnittelen ja ajattelen sitä? Miten huijaisin itseni esimerkiksi enemmän lukemaan kirjoja, enemmän kuuntelemaan musiikkia, enemmän kirjoittamaanLue loppuun

Kunnallispoliittisia värssyjä

Aktiivisesta kuntapäättäjäkaudestani on nyt kulunut turvallisesti useampia vuosia, joten rohkenen julkaista seuraavat säkeet. Lisään kuitenkin vielä maininnan, että vaikka tunnelmapalat perustuvatkin omiin kokemuksiini, niissä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä.

****

Teollisuushalli

Toimikunta, toimikunta

että saataisiin askelmerkkejä, lotkahtelis ne palvelut eteenpäin.

Kehittämisterveisin! Jos vaan kuuntelette positiivisesti!

Näin on, näin on

esityksen kannalla, esityksen kannalla.

Yhteistyö terveisin.

Onks tää nyt

Tarjoajien kelpoisuus… Lue loppuun

Syyssiivous, kirjarovio ja H.C. Andersen

Syyssunnuntain sumuaamu

Syyssunnuntain sumuaamu

Tässä teksti, jonka kirjoitin ja olin julkaisevinani kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Jokin meni vikaan, ja postaus hävisi julkaisuistani. Sähköpostitilaajille se kuitenkin kulkeutui perille. En saanut selville, mitä tein väärin, epäilen artikkelin lipsahtaneen linkittäessäni vain kommentiksi toiseen, aiempaan postaukseen. Mutta selitykset sikseen, mennään asiaan:

Pitkän blogihiljaisuuteni katkaisen nyt mökkiterveisillä. Syyskuinen sunnuntai kului mökin pientä kirjahyllyä läpi käyden. Siivouksen lopputuloksena syttyy myöhemmin syksyllä rannassa kirjarovio.

Lapsuuden maiseman soisi aina pysyvän ennallaan. Lapsuuden kesänviettopaikan kirjahyllynkin ajattelee olevan jotakin olemukseltaan määrättyä ja koskematonta. Mutta ei. Aika ei pysähdy. Tämä onkin nyt minun kirjahyllyni, meidän kirjahyllymme; kas, ehkä tälle voisikin tehdä jotakin, elämme nyt vuotta 2014, ja se olen minä joka maksan kiinteistöveroa tästä mökistä.

Tyhjennys on alkanut

Tyhjennys on alkanut

Lue loppuun

”Kaappi on täynnä muistojen mykkää meteliä”

Joka kerta kulkiessani ohi uuden kotimme liinavaatekaapin suon sille suopean katseen. Saatan avata sen oven vain katsoakseni suoria pyyheliinapinoja ja ilahtuakseni lakanakääröjen väreistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut näin tilavaa ja käytännöllistä liinavaatekaappia.

Kaapissa on peiliovet.

Kaapissa on peiliovet.

Talon liinavaatekaappi on ollut yksi tehokkaimpia kotouttajiani tähän kotiin asettautumisessa (lue muuttopäivän aaton mietteistäni täältä). Kaappi ei ole erityisen kaunis eikä varsinkaan arvokas, se on tavallinen ikealainen, mutta juuri sellainen kuin liinavaatekaappi parhaimmillaan on: antaa sisällölleen tilan olla olemassa, pitää omat aarteensa järjestyksessä, suojelee niitä ympäristön epäjärjestykseltä ja takaa emännälleen siten rauhan ja tyytyväisyyden. Pellavat omilla hyllyillään, froteet omillaan, lakanat, pyyhkeet ja laudeliinat selkeässä järjestyksessä. (Ja mitä ylellisyyttä: pöytäliinoille on vielä aivan omat kaappinsa ja hyllynsä toisessa huoneessa.) Lue loppuun