Syyskuu, pimenevä ilta

Olen odottanut ystävältäni hänen lupaamaansa kirja-arviota kesäkuusta lähtien, julkaistakseni sen täällä. Ei ole vieläkään kuulunut mitään. Mutta en vielä menetä toivoa, hän on samanlainen kuin minäkin; saamaton ja aloitekyvytön, enemmän haaveileva kuin aikaansaapa, ainakin mitä kirjoittamiseen tulee. Kyllä se sieltä vielä tulee, kirjajuttu.

Krassi on jo väsynyt. Syys koittaa.

Aikani kuluksi nyt kuitenkin muutaman rivin tänne kirjoitan, jotta välttyisin työhuoneen siivoamiselta. Nyt istun olohuoneen sohvalla epäergonomisesti sohvalla, läppäri sylissä. Työhuoneessahan ei voi nyt kirjoittaa, koska huoneen epäjärjestys sekoittaa kirjoittajan ajatukset ja siten estää sanoja asettumasta miellyttävään järjestykseen.

Muistelen mennyttä kesää ja sitä edeltänyttä kevättä. Mitä muistan? Kevät? Mustapukuiset naiset rivissä televisioruudulla, Buranan ja Panadolin loppumisen apteekista (jouduin ostamaan jotain kummallisen nimistä), kylmäkiskoisen ruotsalaisen tilastotieteilijän (vai epidemiologiko se oli?) luettelemassa numeroita tv:ssä, perheet pyöräilemässä pieninä rykelminä, kuin itseään suojelevina soluina; muistan ne varhaisteinit, jotka tervehtivät kadulla vastaantullessaan (”-Päivää!”). Muistan ne päivät, jolloin piti lähteä kävelemään päinvastaiseen suuntaan, koska kahdenkeskistä aikaa ja yhteisiä retkiä oli ollut jo liikaa. Muistan myös sen ryppynaamaisen eläkeläisen, joka kävelytti pientä koiraansa ja jonka kanssa jäin puhelemaan pitkäksi aikaa.

Muistan yritykseni lukea vakavaa kirjallisuutta. Siitä ei tullut mitään. Työpäivän ja uutistulvan jälkeen olin niin uupunut, että halusin lukea vain puutarhalehtiä. Matti Pulkkinen ja Fredrik Lång, Maritta Lintunen ja Philip Teir lipesivät kaikki käsistäni, vain multa, savi, turve, istutuslapio, lantatalikko ja siemenluettelot pysyivät käsissäni.

Näitä on luettu

Muistan työtunnit uudessa työhuoneessani, makuuhuoneen vieressä yläkerrassa. Uusi säädettävä työpöytä oli tullut hankittua helmikuussa – jolloin vielä rauhoittelin omien kotimaidensa uutisista hätääntyneitä opiskelijoita sanomalla että ”ei Suomessa”. Kunnes niin ei voinut enää sanoa. Muistan ähellykseni Zoomin, Teamsin, WhatsAppin, Moodlen, Driven, OneDriven, tiedostojen, äänitteiden, tiedostojen jakamisen, tehtävänsuunnittelujen, puhelinsoittojen kanssa. En ole koskaan puhunut kahden kesken kunkin opiskelijan kanssa niin paljon kuin viime keväänä puhuin. Muistan, miten osa heistä oli aivan paniikissa, koska eivät ymmärtäneet, että Suomen tilanne ei ole niin paha kuin esimerkiksi heidän joidenkin kotimaissa. Onneksi Yle alkoi tuottaa erikielisiä uutisia kevään aiheesta, ja vähitellen opiskelijoiden omissa täkäläisissä yhteisöissä syntyi luottamus suomalaisiin ohjeistuksiin.

Muistan, kuinka hyvässä turvassa ajattelin itse olevani, ajattelin perheeni olevan. Sainhan olla kotona. Samaan aikaan ymmärsin että monet eivät tunne olevansa turvassa, koska eivät olleet. Minulla ainoastaan vaipui työhuone epäjärjestykseen.

Muistan, että puhuttiin paljon siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä ei missään nimessä pitäisi tehdä. Muistan, että oli paljon ihmisiä, jotka tiesivät asioista suunnattoman paljon, myös sellaisista, joista heillä ei ollut mitään tietoa.

En ole epidemiologi, mutta —–. (Jatka lausetta haluamallasi tavalla.) Tämänkin muistan.

Puutarhan kesä oli ensin kuiva ja kuuma, sitten sateinen ja kylmä, sitten jälleen lämmin ja kuiva. Istutimme uutta, laajensimme vanhaa, leikkasimme, kastelimme, vietimme ihania päiviä puutarhassa niin leväten kuin työtä tehden. Lapsenlapset myös: ”Me aherretaan täällä kuin muurahaiset!” – Monta pikku kastelukannullista vettä sai kyytiä sadevesisaavista niin kukille kuin salaattilavaan ja kasvimaallekin. Kompostorin ötökkäpaljoutta oli ehdottomasti tutkittava päivittäin pienten puutarhureiden kanssa. – Odotan kuivempia päiviä ja laajennan edelleen perennapenkkejä. Sovelletulla hugelkultur-menetelmällä.

Tämä kesä oli tuoksuherneiden kesä.

Suunnittelen tulppaanitilausta Hollannista ja luen uutisia Kalifornian maastopaloista ja Kreikan pakolaisleirien katastrofista. Entä tämä uutinen: maailman selkärankaisten populaatiot pienenevät entisestään kiihtyneellä vauhdilla. Mietinkö siis hetken ennen kuin lähetän rahaa Hollannin agribisnekselle? Entä jos sipulitilauksen vastapainoksi laitan pihaan uuden hyönteishotellin ja lahjoituksen Lääkärit ilman rajoja -järjestölle?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.