Teimme sunnuntairetken Perniöön. Siellä oli tarjolla lohisoppaa tykötarpeineen kunnantalolla. Tarkemmin sanottuna entisellä kunnantalolla, nyky-Salo kun on hallintonsa keskittänyt kaupunkikeskustaan – mutta edelleen on talo nimeltään kunnantalo. Taloa pyörittää Osuuskunta Pro Perniö. Soppa oli hyvää ja sitä sai riittävästi. Leipäkin oli hyvää. Annos maksoi vain viisi euroa.

”Idylli” – katso maalaismaisemaa ja näet totuuden, osa maalauksesta

Pelkkä kalasoppa ei meitä sinne kuitenkaan vetänyt. Perniössä asuva kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on asettanut näytteille 24 teosta kunnantalon eri tiloihin, kahvioon, valtuustosaliin, käytäville ja kahteen pienempään huoneeseen, näyttelyn otsikko on Ihmisen osa. Näyttelyn kaikki teokset ovat nähtävissä myös virtuaalinäyttelynä, täällä. Ensikohtaaminen Sarparannan taiteen kanssa on jäänyt hyvin mieleeni. Taidekeskus Salmela kesällä 2004, Mäntyharjulla. Kaikki oli kovin kaunista, mukavaa, leppoisaa (paitsi rantanurmikolla töröttävä mainosauto, oliko se Skoda?, se oli huvittava ja typerä). Sitten tulivat vastaan Sarparannan työt. Seuraavan kerran Salmelassa kesällä 2008. Sitten taisin lopettaakin Salmelassa käymisen, kauniit vanhat rakennukset ja hivelevä rantamaisema oli nähty, julkkisvieraatkin, taide ei ollut siellä ykkönen, siltä tuntui.

Sarparanta on taitava maalari niin kuin kouluja käyneen voi odottaakin olevan. Asiat näyttävät joltakin. Teknisen taituruuden lisäksi maalauksissa on sitä pelottavuutta ja tummuutta tai valoa, jota nähdäkseen katsoja haluaa nähdä vaivaa.

”Jonossa seuraava” – yksityiskohta maalauksesta

Katson vanhan naisen istumista rollaattorissaan, keskellä autiomaata ja yksin, ihan yksin. Nainen on kovin elävä mutta vanha. Voi miten vanha.  Teoksen nimen mukaan hän on Jonossa seuraava. Tiedän, hänen nimensä on kyllä viraston jonotuslistalla, ei tässä nyt kenellekään ole käden käänteessä mitään tarjolla, pitää malttaa odottaa, odottaa…

”Jonossa seuraava” – minä, sinä…

Miltä näyttää suomalainen maalaismaisema vuonna 2015? Idylli koostuu S-Marketin rautakaupan aidasta, asfaltista, peltopläntistä, asfaltista. Rekka-auto, joka lähestyy vauhdilla, herättää muistot joita en haluaisi ajatella – sininen taivas ja ihanat kumpupilvet kuitenkin helpottavat. Hieno kuva.

”Tässä sitä nyt ollaan”. Joopa joo, eikä tästä nyt mihinkään päästä. Täytyy ja on pakko.

Kunnantalon valtuustohuone on näyttelytilana aika erikoinen. 1950-luvulla rakennetun kunnantalon valtuustosali henkii 70-lukua seinäpaneeleineen, kokolattiamattoineen ja kuparinvärisine valaisimineen. Salin päätyseinälle sopii itseoikeutetusti maalaus nimeltä Tässä sitä nyt ollaan. Tähän on tultu, näin on asiat, ei ole vaihtoehtoa, näillä mennään. Mutta tuollakin miehellä on historiansa, hänkin on jostain kotoisin ja jonkun poika. Terveisiä Elinkeinoelämän valtuuskuntaan!

Valtuustosalin tunnelma

”Uudet passikuvat” ja käytävän kelmeä valo

Muistan monen monta musiikillista teemaa variaatioineen. Beethovenin 33 variaatiota Diabellin pienestä valssista, Bachin Goldberg-muunnelmat. Kuvataiteen puolelta huikea variaatiokokoelma oli loppukesästä esillä Heikki Marilalla Wäinö Aaltosen museossa Turussa: Martti Luther, pitkä komea rivi Martti Luthereita. Sarparantakin varioi, ja hänenkin variaationsa ovat minusta todella kiinnostavia, muutun uteliaaksi lapseksi joka etsii yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia ja keksin merkityksiä ja syitä eroavaisuuksille, katson elävää kuvaa, kun kuvia on monta. Kaikki muuttuu. Nainen jolla on mekko on erilainen kuin nainen jolla on housut, nainen jolla on vihreät kasvot on erilainen kuin nainen jolla ei ole housuja eikä hametta. Ja katse on aina intensiivinen, silmät syyttävät niin että en oikein rohkene katsoakaan suoraan silmiin häntä. Sinisen sarjan (Blue Series 1, 2, 7, 8) maalaukset ovat suuria, värisarjan (Colour series 1, 2, 3, 4) maalaukset pieniä ja hieman helpommin lähestyttäviä (koska ei tarvitse pelätä että se nainen olisi vaikkapa ilman housuja). Passikuvanainenkin varioituu. Uudet passikuvat pääsivät yllättämään käytävän nurkan takana. Hän on siis sellainen, ja sellainen ja sellainen! (En ole koskaan nähnyt passintarkastajan hymyilevän.)

Näyttelyn viimeisessä huoneessa viimeisenä maalauksena on kaunis elovena-tyttö pellollaan. Rento ja hauska, iloa synnyttävä maalaus, nimeltään Se valo jota seuraan.

”Se valo jota seuraan” ja taiteilija Sampsa Sarparanta

Näyttely on auki vielä 13.12. asti, sunnuntaisin on myös taiteilija itse paikalla. Tänään avajaispäivänä paikalla oli runsaasti väkeä, ja niin soppa kuin taidekin kävi kaupaksi. Hyvä juttu!

Kotimatkan marraskuinen mielenmaisema.